Onneksi ultra-aika oli melko aikaisin, en olisi kauempaa kestänytkään jännitystä. Ajettiin jo tottuneesti Jorviin ja käveltiin miehen kanssa kuin vanhat konkarit oikeasta ovesta sisään. Ilmoittauduttiin ja mentiin odottamaan. Mun pasmat tosin meni hieman sekaisin kun eräs mun asiakas tuli vaimoineen meidän perässä odotus käytävälle. Vähän vaivaantuneena siinä katseltiin toisiamme, "että ai sääkin olet paksuna". Onneksi meidät kutsuttiin heti huoneeseen niin ei tarvinnut jäädä kiusaantuneena tuijottelemaan seiniin.
Ultra-täti oli sama kuin np-ultrassa, mikä oli mun mielestä kivaa. Jotain tuttua kaiken jännän ja uuden keskellä. En ollut löytänyt mun neuvolakorttia aamulla, koska olin ennen tupareita siivonnut sen johonkin varmaan talteen. Niinpä päästiin heti suoraan asiaan.
Meinasin saada paskahalvauksen kun täti ei heti sanonut mitään. Tökki vaan kepillä mun vatsaa ja katseli ruutua. Luojan kiitos sen ensimmäiset sanat olivat "täälä tämä köllii, sydän lyö ja hienosti on kasvanut" eikä "olen pahoillani, mutta sykettä ei enään löydy".
Kaikki rakenteet olivat täysin kunnossa ja pikkuinen vastasi viikkoja. Oli käsittämättömän hienoa katsella pienen jalkoja ja käsiä jotka vispasivat sekä nähdä kaikki luut, jotka olivat hienosti kasvaneet. Pieni myös haukotteli makeasti, taidettiin herättää se aamu-unilta.
Sydämmen tarkastelu oli hieman haastavaa sillä baby oli selkä vatsaani vasten. Ultraaja yritti saada vauvaan liikettä heiluttelemalla vatsaani, mutta pieni ei jaksanut kääntyä. Lopulta käännyin itse kyljelleen ja näin saatiin vauvaan liikettä.
Kävi myös ilmi, että mulla on istukka etupuolella. Siksi en tunne vielä liikkeitä kunnolla. Muuta haittaa siitä ei pitäisi olla.
Niin ja saatiinhan me tietää mitä sielä haarovälissäkin on. Ei tullut yhtään yllätyksenä kun ultraaja sanoi vauvan olevan selvästi pieni POIKA!
Marraskuussa täälä on siis todellinen ukkovalta, mutta minulle sopii vallan mainiosti olla yksin se joka määrää kaapin paikan;)
Kaisa & Poitsu 21+2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti